Sunnuntai 5.8.2012

Onko aikaa, vai olenko ajaton?

Jotta voi hetkeksi pysähtyä ajattelemaan, on ensiksi lähdettävä liikkeelle. Vai onko sittenkään? Kuka pyörittää elämän kellokoneistoa?

Itse ajan olemassaolosta voi nähdä viitteitä ympäröivässä tilassa monin eri keinoin, mutta itse ajan olemassaolon ymmärtää ja huomaa vasta sitten, kun sitä on käytettävissä niin paljon, ettei tiedä mihin kaiken sen käyttäisi. Itselleni tuo hieman omituinenkin hetki ilmestyi yhtäkkiä juurikin tänä päivänä, heti kun tajusin ottaa rennommin.

Hämisveljen volkkarin kyytiin hyppäämisen rajalla havahduin ja vaihdoin kulkineeksi nyssen. Aivan vain siksi, että voisin kuunnella Veronica Maggion sulosointuja matkalla keskustaan, ikkunasta ulos tuijottaen, kohtalokkaat kasvot naamallani, ilman kiirettä. Ihmissielulle tekee usein hyvää kun tekee välillä ei-mitään, antaa itselleen mahdollisuuden hengähtää, ajatella, tuumailla syntyjä syviä. Näin kävi tälläkin kertaa.

Astuin bussin takaovesta lämpöiseen Hämeenkadun vilskeeseen iltapäivän tuulenvireessä. Maggio lauloi seitsemästätoista vuodesta, kadun äänet eivät rikkoneet heleää ääntänsä, asetin vaihteeni vapaalle. Rullasin punaiset conssit edelläni Hämppäriä alaspäin ja Keskustorin nurkalla käännyin oikealle - asentamani kivilaatat olivat edelleen paikallaan ja suorassa. Takon takaa alarantaan, suvannon uusi silta, viehkeän tyttölapsen silmät auringon kanssa kilpasilla.

Paikallinen ruokaravintola tarjosi mahalleni täytteet ja vatsani kanssa jatkoin onnellisena saapastelua Kehräsaaresta pihalle. Sillankaiteeseen nojaten huomasin, kuinka aurinko paljastaa ahvenparvet ja hitaan varmasti Tammerkoski lipuu ikäänkuin pois, kuitenkin paikallaan pysyen. Kuplia nousee pintaan parin vuoden takaisen oksennuskilpailun näyttämöllä - Mustosta ei näy missään, mutta jopa polkupyörän vaijerilukolla voi osoittaa mukamas särkymätöntä rakkauttaan sitä toista puolikasta ihmistään kohtaan.

Tuntui kuin kellojen kvartsikoneistot olisivat pysähtyneet, ihmisten edelleen liikkuessa kohti tuntematonta.

Nopeimman junayhteyden sijaan valitsin lähijunan suoman hitauden ja halvemman hinnan. Ilman kiirettä ehdin jopa istahtamaan neloslaiturin penkille ja nuoleskelemaan limujäätä - ennenkuulumatonta toimintaa viime aikojen jatkuvaan menemiseen verrattuna. Mutta, mikä parasta, siitä huolimatta etten normaalisti paljoa paikalleni jää junnaamaan, olikin oloni huomattavasti parempi kuin aikaisemmin. Ehkä parempi kuin koskaan. Eilisillan hauskuudesta muistuttava jomotus ja kylmä hiki alkoi olla historiaa, kiitos Gringosin siiville ja päärynälle, Paukkusen pähkinästä puhumattakaan, mutta myös henkinen hyvinvointini läheni tasoa jonne en sen uskonut edes olevan mahdollista päästä.

Liiaalinen kiire on kuin henkisen itsemurhan ensiviilto - ei kovin syvä, huomaamaton, mutta lopulta vuodattaa veresi katukiveykselle, odottamaan hautajaisseremoniaa muistuttavaa rankkasadetta, joka huuhtoo hukkaan heitetyt sekunnit kitakaivojen armoille.

Elämän kellokoneisto käy verellä. Kiireen vuodattamalla verellä. Elä ruoki koneistoa.

Pysähdy ja hymyile vieraan lapselle. Tuijota taivasta, laske askelia, kurkista työmaan aitojen raosta. Eheydy, olet elossa.

----------------------------------------------------------------

Tiistain jälkeinen keskiviikko 25.7.2012

Viitsimisen lyhyt oppimäärä - ulkoisen psyykestimulaation vaikutukset yksilön kasvuun

Olipa kerran lappeen Ranta. Tästä Långbackan Lapista, Kaakonkulman helmestä, saapuu naamakalojen kiistaton kuningas, joka kantaa nimeä Henri Paukkunen (nimi muutettu). Kuninkaan aseenkantaja, sekä Bulba Böre jo kuudennessa polvessa, Maximakuski Svetogorskin pitäjästä, Miga Lembiäinen tulee tällä hetkellä samaisesta mestasta. Olipa kerran vuosi, toinenkin, kolmastoista tällä vuosituhannella ja käynnissä kesä. Matka taittui Ruissalon raadolliseen maalaismaisemaan japanialaisella kumitassulla - olut virtasi, vittusaatanat kaikuivat, Jere oli mestoilla. Sadan euron edestä piljettejä per persereikä kantoivat lappeen Rannan sankarit kuulemaan kolme neljännestä Maggion Veronicasta (huom. also known as Puheenjohtajan vaimo atm) sekä lemiläisestä mursujoukosta, joista se rumin kärkikaveri on kaiken lisäks Piippolasta originally.

Illan hämyssä argentiinalaisen malbec-viinin voitelemat kitarisat todistivat siansaksansekaista kotkotusta camping-karaoken muodossa, varjot pitenivät vääjäämättä, harmaus laskeutui bros-before-hoes -teltan kulmalle, padasjokelainen Paukkunen one-man-shownsa kanssa oli iskussa.

Tuossa hitaasti vaanivassa illassa oman henkilökohtaisen elämäni omenapuiden ristisiitos tuotti ensimmäisen versonsa, kovin pienen sellaisen tosin. Juuston väärästä asemasta huolimatta paperi pyöri edelleen oikeaan suuntaan ja olipa konservatiivisuuden rippeetkin onneksi painuneet unholaan - jäljelle jäi iBoostin sauhu ja alati kälkättävät puhumiselimet sekä Jyri Paukkusen muisto.

Sisäinen chiipparityttöni oli herätetty toukokuun tuoksuisesta unestaan.

Samaisen tytön herätessä alkoi mielenkiintoni staattisen tasapainotilan toistuvaan horjuttamiseen kasvaa ja kuinka ollakkaan, ei kauaakaan valo kerennyt taittaa matkaa tässä ulottuvuudessa kun löysin itseni Töölön kisiksen ovia repimästä, palaen halusta päästä olemaan oman elämäni RHP. Taas kerran.

Tuosta hetkestä eteenpäin on tulevan mm-stunttarin varjo noussut pimeydestä askel kerrallaan kohti Pennasen syrjäyttämisen työmaavalaisinta. Hitaasti, hitaammin, varmemmin.

Kolmannesta persoonasta tarkkaillessani edellisiä tapahtumasarjoja, on vaikea olla toteamatta sitä tosiasiaa, että loppupeleissä olit sie sitten kuinka lonely star vaan ja vaikka kuinka olisi tahtoa, on viitsimisen kynnys kuitenkin hyvin usein liian korkealla, joskus jopa sen ylöspäin pyrkivän tohvelin saavuttamattomissa. Kikka onkin siinä, että löydätsie sen siun katalyyttis, joka sitten laukaisee möykyksi muuttumisen ketjureaktion, vai unohat sie ite ittes narukäsien Narniaan.

Jotkut eivät pääse vaatekaapeistansa itse.

PS. Joka tekstistä itsensä tunnistaa, consider this as a public way of saying THANK YOU IN THE NAME OF JEESUS KRISTUS VAPAHTAJAMME VOLDEMORT ja hänen oikea polvensa. Sasse, sano.

----------------------------------------------------------------

Sunnuntai 10.6.2012

Kaupungista toiseen, maalta muualle.

Kerran joku män ja sano, et vaihtelu virkistää. Lähde jonnekkin muualle, they said. Ota joku kaveri mukaas, it will be fun they said. No, mie nyt sitte menin ja lähdin vuosien takaisille kulmilleni Keski-Suomen sivistyksen kehtoon, satojen järvien kehvelikuntaan, tuplapekonipizzojen polttopisteeseen. Mukaani pakkasin Stam1nan Vanhaa Paskaa ja Noseppo -levyt, hieman olutta, itseni ja hammasharjan. Ratsastin metalliharmaalla, nollakutosella Passatilla kohti Lahtea. Esbo jäi taakseni harmahtavaan perjantain alkuiltaan - kehäteiden pölyineen, ruuhkineen, typerine mersukuskeineen. Lahteen päästessäni eksyin Henri Paukkusen parkkeeraamaan Maximaan. Tai no, Mari sitä ajo, mutta henkinen johtajamme Heka toimi kartturina ja täten hoiti suurimman osan ajamisesta, naiset kun tunnetusti eivät oikein sovi muualle kuin keittiöön (anarkofeministit jättäkööt kommenttia puheenjohtaja(ät)lapio.net). Poikkeuksena sihterikkömme Tilda, hää ku ei varsinaisesti ole mikään Kokki Kutonen. Tai edes Kakkonen.

Autoon noustessani takaraivolle hiipinyt pelkotila alkoi vihdoin voimistumaan lähestyessämme aikasemmin mainitsematonta paikkakuntaa, eli Kuhmoisia. Päijänteen välkkeen häikästessä hipsterilasieni taakse verhottuja verkkokalvojani, olin valmista kauraa kääntymään takaisin kohti Espoota. Tai edes lappeen Rantaa. Kotiin. Edesmenneen Ravintola Tehin eteen pysähtyneestä veekutosella varustetusta japanian ihmeestä nousi allekirjoittaneen lisäksi Skumppa-Hekana tunnettu verbaaliterrorismin ääriaines noin lavan nauttineena.

Tästä hetkestä eteenpäin tuo ohuen karvan peittoama savitaipalelainen naama ei tulisi olemaan kiinni kuin joitan sekunnin murto-osia, ajattelin. Ja miten oikeassa olinkaan, edes nukkuessaan tuhannen auringon voimalla Hekan suuvärkki ei sulkeutunut, vaan kylvi spriitä muistuttavaa kuolaa pitkin Kauppisen Fruittarin sohvaa ja lattiaa, sekä tietysti Jussilankujan portaita, tämän nimeltämainitsemattoman luupään kieriessä niitä planeettamme vetovoiman suuntaan kiihtyvyydellä 9,81m/s2, lopulta pysähtyen lepokitkan valtakuntaan portaiden alapäässä sijaitsevaan patteriin päällänsä nojaten. Edellisenä iltana sentään Heka oli jokseenkin tajuissaan, nukkuessaan kuitenkin yksinään Maximan takapenkillä sininen nitriilikumihanska vasemmassa kädessään, olimmehan kuitenkin Helsingin Yliopiston lääketieteellisestä tiedekunnasta laskeutuneet tavallisten kuolevaisten tasolle.

Ja jotta tämäkin turhanpäiväistä paskaa sisältävä "blogipäivitys" olisi edes jollakin tavalla sisältänyt jonkin sanoman, kiteytän kaiken kahteen ajatukseen. Ensimmäinen ajatus sisältää ohjeistuksen tulevaisuutta varten, kun Henri taas eksyy Kuhmoisiin ja haluaa selkäänsä koska on mukamas olevinaan Padasjoelta: Heka, Padasjoella ei puhutua Karjalan murretta (sivukommenttina tähän, että sie nimeltämainitsematon hyvin näpsäkkä flikka Herwoodista oot pystys edelleen yhden kappaleen pahoinpitelyitä). Toinen ajatus on lontoota: "Hey I just met you, and this is crazy, but I have alzheimers, hey I just met you, and this is crazy...". Noudattakoon asianomaiset näitä äidillisiä neuvojani.

Ma-naa-na-na - ti-tidi-titti.

----------------------------------------------------------------

Tiistai 17.4.2012

Ostetaan ihmisrauniokoira huonoon kotiin

Parahin blogini, sinä loputtoman paskanjauhannan loppusijoituspaikka.

Jokunen tovi on taas vierähtänyt siitä hetkestä kun viimeksi jaoin ajatuksiani aivan koko kansalle. Viime aikoina oikeastaan vain eniten aikaa seurassani viettäneet ovat saaneet kuulla loputonta paskanjauhantaani, useat heistä jopa aivan käsittämättömällä volyymilla. Jos sanoja voitaisiin mitata esim. kuutiodesimetreissä, olisi litran kartonkipurkkeja kertynyt nurkkiin enemmän kuin Etelä-Karjalan maakunnasta lähtee kuukausittain maidon varastointiin ja kuljetukseen käytettäviä purkkeja, litistettyinä väkivalloin toistensa sisään.

Omalla tavallani olen litistänyt itseäni, ja etenkin sitä verbaalin akrobaatin pellepukuun puettua jargoniani jota suustani päästän ulos suurella volyymillä, muiden ihmisten luisen piimäpurkin, eli pään sisään, viimeisten hetkien aikana ehkä jopa turhankin paljon. Lähinnä korvien kautta, osittain tekstimuodossa, osittain visuaalisesti näyttämällä yksinkertaisesti aivan perseeltä. Samalla kun tämä on omien ajatusteni purkua näppäimistöltä näyttävän kynän kautta loputtomalle, html-muotoilun mahdollistavalle paperille, on tämä myös omalla tavallaan julkinen anteeksipyyntöni ja pahoitteluni niille henkilöille joista tuntuu, että ovat saaneet taas hetkeksi aikaa tarpeeksi ylenpalttisesta marmatuksestani asiaan jos toiseenkin. Osa on päässyt vähällä, osa hieman vähemmän vähällä. Tarkoitukseni ei kuitenkaan millään tavalla ole ollut asettaa ketään kallonkutistajan asemaan, saati syyllistää paskoista päivistä ketään heistä.

Kerkesin jo hetken aikaa takaperin luulemaan, että ne hetket kun stressin määrä ylittää ihmisyksilölle asetetut rajat olisivat jo ohitse, mutta toisin kävi. Viime aikoina on lähinnä mennyt aivan vastakkaiseen suuntaan, hyvänä esimerkkinä mainittakoon tämä päivä, joka ei todellakaan mennyt erityisen putkeen. Saati eilinen - maanantai, sinä saatana.

Käyskentelimisympäristössäni, ammattikorkeasaaren ja yliopiston laitumilla, menoani seuranneet voivat ehkä taas hetken aikaa huokaista helpotuksesta ja vetäistä ne earit pois korvistansa ja ottaa itsekin rennosti. Tällä päivämäärällä lupaan taas hetken aikaa pyrkiä täydellisen eheytymisprosessin porraskäytävässä ylöspäin ja astua paremman elämän ja elämänlaadun luhtikäytävään. Toiseen kerrokseen, eri tasolle, syntyä uudelleen.

Loppupeleissä tämä aktiivina toiminen ja asioiden pyörittely, sekä se vaikein osuus niistä eli kaiken hanskassa pitäminen, eivät ole niin vaikeita tehtäviä yhtään kenellekkään. Etenkään minulle, joka ceeveessään voi mainita osaavansa ja loppumetreillä jopa lähestulkoon hallitsevansa aivan kaiken mitä eteen tulee, vähintäänkin siihen asti kun vegetatiivinen hermostoni vain pitää huolen siitä, että hengitykseni pysyy käynnissä ja parasympaattisen hermostoni toiminta astuu askeleen ylemmäs suorituskykynsä saralla ja auttaa itseäni eheytymään tehokkaammin. Nopeammin. Paremmin. Useammin.

Täten voin heittää Paukkunen-syndrooman oireet, taas kerran, Narniaan saakka ulottuvan romulootan pahnojen pohjimmaiseksi ja unohtaa kaiken sen Bristolin ulosteskaala -mallilla mitattavan ruskean eritteen, jota virtaa jäteputkiaivojeni lävitse päivittäin useita hehtolitroja. Ehkä voin jopa yrittää unohtaa viimeaikaiset tapahtumat henkilökohtaisen elämäni saralla - osittain jättää ne parhaat hetket orbitofrontaalikorteksini poimuihin liihottaviksi kutilinnuiksi, osittain jättää ventromediaalisen otsalohkoni olemattomien hampaiden pureskeltavaksi sen tosiasian, että en välttämättä olekaan aivan täydellinen. Itsehän olen loppujen lopuksi kuitenkin vain makaronilaatikko.

Note to self - ihmisrauniokoirat pitävät makaronilaatikosta.

----------------------------------------------------------

Torstai 5.4.2012
Aamuyö 2.52

Brukar han fundera, om det är för sent
Han andas ut och blundar
Undrar om hon vet

Eheytymisprosessin ensimmäisellä portaalla, suussa ambrosian viipyilevä maku.

Vihdoin on ohitse koko viimeisen kaksiviikkoisen kestänyt, stressinsekainen, niin sanottu elämä, joka ikään kuin vahingossa kääntyi voiton puolelle viime hetkillä. Voitonmarssia tahditti hävitty beerbong leopardmies-Pekosta vastaan, jonka kuittasin ottamalla selvän tyrmäysvoiton savitaipalelaisesta ex-kullivastaavasta, joka tunnetaan joissakin piireissä myös nimellä "Hiekoitettu". Voiton makoisa nektari valui lähes rintavakooni saakka, mutta onneksi pehmeän jähmeät huuleni pysyivät statiikan lakien mukaisesti nurjahtamattomina tuokkosen loppuun saakka.

Takavasemmalta ikävästi iskenyt välikohtaus ajatusteni atmosfäärissä saatiin koko maailman hyvinvoinnin kannalta hoidettua lähes kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti ja sitä seurannut inversio, todella paikallisen konvektion aiheuttamana ajoi tilanteen lopulta hyvinkin suloiseen lopputilanteeseen.

Tuon lopputilanteen siivittelemänä, ilman pelikaanien joutumista turbiiniin, oli laskukiidon aika 0230 ja kotiutuminen taas yhdeltä Gevädliuggaad -rotaatiolta oli lähellä valmistumistaan. Veronica Maggio, tulevaisuuden tuleva vaimoni, jota mutsin perkeleeni ei hyväksy, asettelee nelinelosen jalkani alle sänkyyni johtavan vanan pumpulia. Vanaa pitkin on itse pääsaatanan vihdoin hyvä saapastella ja lopulta painaa päänsä jumalaisille tyynyille, joista toisen voi valita päänsä alle ja toisen rutisteltavaksi. Ja jotta tietäisitte, toinen tyynyistä rutisee koska TV Shop <3.

Suuruus, suunta ja vaikutuspiste - loppu on pelkkää matematiikkaa. Ja jos sitä kulmaa ei kerrota niin se on nelkytviis - Texas Instrumentsin laskimista ovat paristot loppuneet.

Terveisiä äitille, laita mämmiä ja pashaa jos tuun <3.

----------------------------------------------------------

Tiistai 3.4.2012

Koko elämähän on vain prosessi

And not a single fuck was given that day.

Kahden viikon tauon aikana elämän kärsimyksen määrä lienee kasvanut toiseen potenssiinsa - prosessi, jota piireissä myös eheytymiseksi kutsutaan, olisi hyvä taas ajoittaa ja etenkin aloittaa tähän aikaan vuodesta. Huhtikuu, tuo kuukausi liukkaine keleneinsä, lämpimine päivinensä, kuukausi jonka aikana on tasan kuukausi aikaa suoriutua edellisen kahdeksan kuukauden rästiin jääneistä töistä. Yllätyksenä ei tule kenellekkään minua yhtään tuntevalle, että kohdallani tuota työtä on jäljellä jos jonkin verran.

Viime viikon aikana on kerätty eheytymisprosessiin vaadittavaa energiaa lähinnä etyylialkoholista, mutta tuntuu silti siltä ettei tuota energiaa ole jäänyt talteen mihinkään. Aivojani kuvastavan painekattilan liitokset lienevät repeytyneet tuosta energian yliannostuksesta, oli luokkahitsarina sitten ollut vaikka Formulahden Ossi, joka kourillansa on tarujen mukaan rakentanut vähintään puolet tamperelaisten talojen teräsrakenteista ja synnyttänyt uutta saumaa useiden valovuosien matkan verran. Lienee siis aika korjata, aika eheytyä. Heti tämän viikon keskiviikon jälkeisenä torstaina alkaa tämän kalapuikkonaamaisen kaverin elämä taas alusta. Kai.

Kaikki kiitos edellisen viikon neljäpäiväisestä putkesta menkööt kahdelle henkilölle. Toinen heistä on nimeltämainitsematon nörtti Rakuunamäeltä, joka risua muistuttavine tumppuneinsa meni kertomaan naamakirjan ihmeellisessä maailmassa, että keskiviikkoisen illan sisältö on paikallisessa kuppilassa halpaa ja siitä lähtien ilta jatkuikin aina sunnuntain aamunkoittoon saakka. Toisen, ehkä hieman vielä isomman kiitoksen, tai siis "kiitoksen", ansaitsee Lappeenrannan Pallossa asusteleva, eheytymisprosessin käynnistävän reaktion vaatima katalyytti Savitaipaleen ghetosta, jonka huonon pelityylin takia emme sijoittuneet kahden tähden jallupäissämme perjantaina kuin toiseksi.

Ilman näitä edellämainittuja pöljäkkeitä kaltaiseni tavan tallaajan henkilökohtainen elämä olisi kuitenkin hyvin tyhjää ja säälittävällä tavalla tarpeetonta - sounds gay but it's true.

Eheydy ennalleen!

----------------------------------------------------------

Maanantai 19.3.2012

Vain pienen pullon imaisen

Sweet diary of mine, olipas ressiä ja melskettä!

Edellisen viikon ressit hankipalloturnauksesta ja bändin ensimmäisestä keikasta olivat muistoissani enää orastavaa pääkipua muistuttavaa kohmetta kalloni uumenissa. Perjantaipäivälle iskeytynyt turnaus vei miehestä mehut kyllä viimeistä pisaraa myöten heti alkutaipaleesta saakka, joutui ihan pariinkin eri paikkaan iskeytymään saman illan aikana ja saatoinpa siinä parit pöntötkin imaista. Lauantaina kun routa alkoi sulaa aivomassastani puolenpäivän aikoihin, olikin sankarit etelän suunnasta saapuneet paskaiseen lappeen Rantaan. Siitä tiesi että ilta tulee olemaan kuin musiikkimme - rumaa, kylmää ja märkää sekä harvinaisen ragemaisia tunteita herättävää. Hioin keikkakuntoani hyvään malliin jo iltapäivän puolelta, kengurutaskussani oleva pieni, taskuunsopiva lasipullo narahteli silloin tällöin auki ja tunnelma olikin täydellisen leppoisaa, kun kello vihdoin löi seuraavan vuorokauden puolelle ja oli aika avata suunsa ensimmäistä kertaa Lunarchosiksen laulajan pestissä. Kun litroittain hikeä oli valunut, kun kellarin seinille ja lihamassalle oli kajautettu kahdeksan biisiä tiukkaa örinää, kun Kaljusen veljeksistä toinen oli rikkonut polvensa, kun jokunen kappale sopulin aivastuksia oli raikunut tiskin kupeessa ja kun jokunen ulkkariopiskelija pyöritti ensimmäistä pittiä aivan jalkojeni juuressa, Freddie Mercury -tyylisiä viiksiäni antaumuksella palvoen, oli tähänastisen elämäni isoin merkkipaaluni musiikillisella urallani ohitse. Oloni oli jumalainen. Ja hieman humalainen.

Keikanjälkeisiä tunnelmia puitiin ohrapirtelöiden ääressä, savukkeiden sauhuissa, kreikkalaista patsasta muistuttavaa unelmavartaloani verhosi vain pikkuruinen Pikachu-pyyhe. Tunsin kuinka minua söivät silmilläni niin miehet kuin naisetkin. Pikametallimiehet olivat vihdoin viimein täysi-ikäisiä, Runkkaava Mursu oli esittäny koskettavan trionsa voimin herkkiä, musiikillisia läpileikkauksia skinnarilaisesta teekkarielämästä, Nymanin Jake nukkui nojatuolissa Princen säestäessä taustalla, Scatman oli vieraillut kellarissa Godliken tavoin. Oli aamu, oli aika poistua.

Saapastellessani kohti Laserkadun soluani rässisortseissa ja superstareissa, jäi taakseni kaljassa ja lasinsiruissa vellova sekasotku. Muutaman kymmenen metrin matka kotiin tuntui ajatusten määrien perusteella arvioituna sadoilta kilometreiltä, taivaan suunnasta roiskui kaikennäköistä märkää paskaa, askeleeni haparoivat, rappukäytävän alin ovi paukahti perässäni tavalliseen tapaansa - ovipumppu oli edelleen korjaamatta.

Pienen ihmisen suuret ajatukset elämäni merivirrassa tuntuivat samaan aikaan mitäänsanomattomilta ja todella tärkeiltä. Ajatusteni verhotangoissa roikkuivat ryppyisinä valuvat valoverhot, eri puolilla ikkunaa, erilaisia tahtotiloja esittämässä.

Jotta elämän laatu olisi mahdollisimman miellyttävää, tuleeko näiden verhojen olla vedettynä, jotta kysymysten valo pääsee sisään pirstaloituneena ja pehmenneenä, ajatusteni läpi suodattuneena, vai olisiko verhojen parempi olla sittenkin vain täysin erossa toisistaan, kunhan ovat käytettävissä kun valoa on liikaa?

----------------------------------------------------------

Lauantai 10.3.2012

Johtajasta takapenkin taistelijaksi

Dear Eki, what went wrong?

Astuin tummenevaan Manchesterin iltaan sumuisena perjantaina, kanssakäymiskeskusteluiden aiheuttamien vatsalihasrevähdysteni kanssa, jalassani maastojuoksukengät jotka istuvat jalkaani kuin lapsi kohtuun. Olo oli kuin palaisi kotiin valovuosien päässä vietettyjen kuukausien jälkeen, toisaalta taas tuntui kuin en olisi ollut hetkeäkään poissa. Tummanvihreän Carinan pyyhkijät viipottivat pitkin tuulilasia, kun astuin wunderbumin tuoksuiselle takapenkille ja karvaista rattia käänsi shokkirokkariksi aikova rappioveljeni Gifu. Mukava nähdä vanhaa ukkoo, imasta Abu Fuadin maistuvat appeet viimeistä kertaa kitusiinsa ja olla kuin banaanikärpäset pohjoisnavalla - ilman funktiota, ilman suuntaa, poissa ilkeiden ikeiden alta. Sydämessäni pieni kaipuu toimistolle eksyin vanhoille kotikonnuille Ritakadun Hillsseille, Frank Sinatran säestäessä rentoa keskustelua pääsuunnittelijan toimesta nyky-yhteiskunnan oravanpyörässä.

Etyylialkoholin irroittaessa kielenkannat viimeistään paristuntti- ja trikkailuesitysten jälkeen, oli aika päästää pedot irti Nääsvillen kaduille - pelokkaita katseita, toiselle puolelle tietä vaihtamisia, supinaa, ihailua. Le bosses were back in town, better behave yourself or else what. Sisäänkäynti takapihan lastausovien kautta.

Ilmakitarat, -bassot ja -rummut halkoivat ilmaa Rodeon yössä, tankotanssitangon kupeessa, olimme sankareita. Ei kuten Karjalaisen Jii sanoisi, silmiin emme katsoneet kuin toisiamme, mutta tavalla kun sankaruus kasvaa itsessäsi kokovartalotatuoinnin tavoin, sankaruus joka on siitetty Carinan takapenkillä kahdentoista megapikselin säihkeessä ja kastettu veljeyden paksussa veressä.

Omintakeista olemattomuutta, sanahelinää sateessa. Pyryn karkit takapenkin jalkatilassa.

----------------------------------------------------------

Tiistai 6.3.2012

Puheenjohtaja avaa bloginsa

Rakas päiväkirja, on tiistai. Maanantain jälkeinen tiistai kouraisee nuorta miestä syvältä alavatsasta heti aamukahdeksalta ja sängystä nousee varsin saaneen näköinen aktivisti (hyvin vähän unta saaneen näköinen, ofc, sitähä sää kysyit). Sirpaloituineiden kasvojensa kera sankari saapastelee Laserkadun ylitse kohti yliopiston pääovia ja valmistautuu kulkeutumaan tuubitunnelia pitkin toimistollensa syömään puuroa ja puljaamaan vuoskymmenen takaisia kansioita, joissa kellastumaan alkaneita prujuja aikasempien toimijoiden temmellyksistä ja joita ohuen pölykerroksen alta on mukava kaivella heti aamutuimaan. Olo on kuin mummolan vintillä Keuruun perämetsässä ysärin alussa - kampetta oli jos jonkinnäköstä ja kaikki artikkelit johon koskin, vaihtoivat statustaan ehjästä särjiksi. Kaik on särki, ei voi ehjätä.

Yhtä ehjältä tuntuu sinkkumiehen sydämestä, kun neiti Kevät ja huumaava tuoksunsa ovat saapuneet myös Skinnarilan muumilaaksoon. Sirpaleet ovat jakautuneet toimistolle, Labraan, Kellarin tiskille ja reenihallille. Koskettavan kuuloista ja faktapohjaista proosaa joka kuitenkaan ei tarkoita mitään.
Eheytyminen suoritettu.

Viiksekäs Laserpuiston Predator on rakastunut.